Pasianssipelien historia
Pasianssipelien historia, tai ainakin monien niistä, on edelleen arvoitus jopa nykypäivänä, jolloin tuhannet näiden korttipelien harrastajat ovat yrittäneet tutkia niiden alkuperää. Peleissä, jotka ilmestyivät ensimmäisen kerran 1900-luvun jälkipuoliskolla, niiden kehityksen jäljittäminen tekijäänsä on helpompaa, mutta paljon vanhempien osalta jälkiä on vaikeampi seurata. Kaikki ei kuitenkaan ole arvoitus. Siellä täällä on tiedonsirpaleita, jotka auttavat meitä muodostamaan paremman käsityksen näiden rakastettujen korttipelien alkuperästä.
Pasianssipelien alkuperä
Uskotaan, että pasianssipelit ilmestyivät ensimmäisen kerran 1700-luvun lopulla Euroopassa, ja historioitsijat kiistelevät yhä Skandinavian ja Itä-Euroopan välillä niiden alkuperäisenä syntysijana. Nämä korttipelit tulivat kuitenkin laajalti suosituiksi vasta 1800-luvulla Ranskassa, ja ne levisivät Britanniaan ja Saksaan vuosisadan loppupuolella.
Lukuun ottamatta Yhdysvaltoja ja Kanadaa, peli tunnetaan maailmalla nimellä Patience. Nimi juontuu samalla tavalla kirjoitetusta ja samaa tarkoittavasta ranskankielisestä sanasta. Syy on varsin yksinkertainen: näitä korttipelejä pidettiin kärsivällisyyden harjoitteina. Myös Pohjois-Amerikassa näille korttipeleille omaksuttu nimi Solitaire tulee ranskasta ja tarkoittaa yksinäistä tai yksinään olevaa – sopiva nimi, sillä kyseessä ovat yhden pelaajan pelit.
Klondike
Klondike on pasianssin suosituin versio. Se on niin tunnettu, että termi Pasianssi yksinään käytettynä viittaa yleensä juuri tähän peliin.
Kuten lähes kaikkien muiden pasianssiversioiden kohdalla, Klondiken alkuperä on niin ikään mutkikas. Yleisesti hyväksytään, että peli ilmestyi ensimmäisen kerran 1800-luvun lopulla samannimisellä alueella Kanadassa. Sen luojina tai ainakin niiden muutosten tuojina, jotka tekivät siitä myöhemmin niin suositun, pidetään perinteisesti kyseisen alueen kullankaivajia, jotka tunnettiin kultaryntäyksen aikaan.
Toinen teoria puoltaa sitä, että pelin loi Richard Canfield, joka otti sen kasinoihinsa ja jonka vuoksi peli omaksui jonkin aikaa nimen Canfield. Canfield kuitenkin käytti kasinoillaan nimeä Klondike, mikä heikentää tätä teoriaa. Lisäksi nimi Canfield tuli samaan aikaan suosituksi toiseen pasianssipeliin liittyen, joka tunnetaan Britanniassa nimellä Demon, mikä on saattanut aiheuttaa sekaannusta Klondike-version kanssa.
Klondike-pasianssin historiaa ei voi täydentää mainitsematta sen sisällyttämistä Microsoftin Windows 3.0 -käyttöjärjestelmään vuonna 1990. Sen suosion räjähdys oli niin vaikuttava, että henkilökohtaisten tietokoneiden ja pasianssin historia kietoutuivat silloin yhteen.
Spider-pasianssi
Spider-pasianssin historia vaikuttaa vielä salaperäisemmältä kuin sen edeltäjän. Ensimmäinen maininta pelistä löytyy vuonna 1917 julkaistusta kirjasta “Culbertsons Card Game Complete with Official rules”, jonka kirjoittaja on kuuluisa bridge-pelaaja Ely Culbertson. Ei ole selvää, voiko hän olla pelin keksijä vai mainitsiko hän vain jo tuolloin tunnetun pasianssipelin säännöt.
Ensimmäinen viittaus Spider-pasianssiin sellaisena kuin me sen nykyään tunnemme ilmestyy vasta vuonna 1949. Myös pelin nimen historia paljastetaan suunnilleen tuohon aikaan. Nimen “Spider” juuret ovat kahdeksassa perustuksessa, jotka pelaajien on rakennettava pelin voittamiseksi – kahdeksan, kuten useimpien hämähäkkien jalkojen lukumäärä.
Peli vajosi jälleen unohduksiin vuoden 1949 jälkeen, kunnes palasi lopullisesti vuonna 1998. Tuolloin Spider-pasianssi sisällytettiin ensimmäisen kerran Microsoftin Windows-ohjelmistoon, jolloin se tavoitti laajemman maailmanlaajuisen yleisön. Se oli välitön menestys, minkä myötä siitä tuli nykyään toiseksi suosituin ja pelatuin pasianssipeli heti klassisen Klondiken jälkeen.
FreeCell
FreeCellin historia on huomattavasti selkeämpi kuin Spiderin, vaikka sen alkuperästä käydäänkin yhä keskustelua. Monet uskovat, että tämän korttipelin inspiraationa toimi paljon vanhempi peli nimeltä Eights Off, jossa pelaajilla oli kahdeksan vapaasolua apunaan korttien siirtelyssä. Tämä vanha peli kehittyi sitten Baker’s gameksi, pasianssikorttipeliksi, jonka ainoa ero nykyään pelattavaan FreeCelliin on se, että sarjat rakennettiin maittain eikä vuorottelevin värein.
Vuonna 1945 ruotsalainen kirja “Världens bästa patienser och patiensspel” (Maailman parhaat patienssit ja patienssipelit) kuvaili peliä nimeltä Napoleon in St. Helen (ei pidä sekoittaa samannimiseen peliin, jonka tunnemme nykyään) ja joka muistutti jo huomattavasti FreeCelliä. Sillä oli itse asiassa vain kaksi eroa: Varaston neljä viimeistä korttia jaettiin vapaasoluihin eikä pelipöydälle, ja pelipöydällä olevan tyhjän paikan saattoi täyttää vain kuninkailla.
Sekä Baker’s game että ruotsalainen Napoleon in St. Helen vaikuttavat sopivilta nykyisen Freecellin edeltäjiltä, mutta on vielä arvoitus, saivatko ne molemmat inspiraationsa Eights Offista erikseen vai tunsiko hra C. L. Baker jo ruotsalaisen muunnelman.
Tiedämme kuitenkin, että juuri Baker’s game vaikutti FreeCellin luojaan Paul Alfilleen.
Tutkiessaan Baker’s gamen taustalla olevaa matematiikkaa Alfille päätti rakentaa pelipöydän sarjat vuorottelevin värein, mikä lisäsi pelin voitettavuutta. Syventääkseen tutkimustaan hän loi vuonna 1978 pelistä ensimmäisen virtuaaliversion käyttäen Tutor-ohjelmointikieltä PLATO-opetustietokonejärjestelmälle ja nimesi sen Free Celliksi.
Pelin valtavaa menestystä saatiin kuitenkin odotella 1990-luvulle saakka. Microsoftille työskentelevä Jim Horne oppi pelin PLATO-järjestelmän kautta ja loi siitä version Windows-ohjelmistoon toteutettavaksi. Peli kuului aluksi vain ohjelmiston erikoispainoksiin vuodesta 1992 alkaen. Lopulta se sisällytettiin Windows 95 -ohjelmistoon, jolloin se pääsi jokaiseen kotiin tai toimistoon, jossa oli PC.
Muut pasianssipelit
Koska Klondike, Spider ja FreeCell ovat suosituimpia pasianssipelejä, niiden historia on kiinnostanut monia faneja ja historioitsijoita. Kuten edellä todettiin, niiden alkuperä on kuitenkin edelleen suurelta osin hämärän peitossa.
Monien pasianssipelien juurien löytäminen on osoittautunut käytännössä mahdottomaksi joko siksi, ettei peleihin ole viittauksia tai että olemassa olevat viittaukset ovat ristiriitaisia, tai siksi, että niitä on kaunisteltu peleistä jostakin syystä mielenkiintoisempien kuvan luomiseksi.
Hyvä esimerkki jälkimmäisestä on peli Napoleon at St. Helena, joka tunnetaan myös nimellä Forty Thieves. Onko todella mahdollista, että Napoleon oli sen luoja? Onko totta, että hän vietti päivänsä maanpaossa pelaten pelkästään tätä pasianssipeliä? Päinvastaisesta ei ole todisteita, mutta myöskään mikään ei selvästi vahvista näitä väitteitä.
Vain harvoilla pasianssipeleillä on suoraviivainen historia. Esimerkiksi Tripeaksin keksi Robert Hogue vuonna 1989. Baker’s Dozen (ei pidä sekoittaa Baker’s gameen, FreeCellin edeltäjään) julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1883 Dickin toimesta. Nämä ovat kuitenkin poikkeuksia.
Jopa tuoreempien pasianssimuunnelmien alkuperää on joskus vaikea jäljittää. Esimerkiksi Addiction on melko tuore lisäys pasianssipelien perheeseen, mutta sen luojan löytäminen osoittautuu herkulean tehtäväksi.
Loppujen lopuksi pasianssipelien historian tunteminen voi olla mielenkiintoista, mutta mikään ei voita niiden pelaamisen tuottamaa nautintoa. Pidä hauskaa haastaen näitä korttipelejä ja pidä silmällä mahdollisia uusia käänteitä niiden alkuperässä.
